1.

Tulia, tulvia.

maan, tien ojissa valuu sulaa, verivirtana vaeltaa

kohti, päin.

Lumi hukkuu uomaan, pitää reunasta kiinni

terävin sormenpäin, antaa periksi,

jakautuu.

Kuka antaa periksi? Minä olen

myyrä valumassa vesimassan tahdottomana kavaljeerittarena.

Poskia hohkaa lämpö, ei sulaksi saa

jäsenet täyttyvät vedellä ja muodot

pehmenevät.

Tulia, tulvia.

Kevät kuljettaa

heikkoja kohti ulappaa.

_____________________________________

2.

Tulia, tulvia.

pellolla uinuu muuttolintu, siivet vielä

matkasta kipeät.

Kulo valuu kurjen nokkaan, polttaa pesän alta,

kahmaisee.

Lammikossa tuli sammuu, nyökkää valjulle maalle,

huljuttaa puhtaaksi kädet.

Musta joki muuttaa suuntaa, alava maa palaa

kaskeksi.

Tulia, tulvia.

Tuhkassa kurki itkee

koti-ikävää.

 

1.

Tämä hetki on

huokaus ennen karrelle palamista. Tuuli on kalvanut silmät pieniksi,

käppyräisiksi ja niillä tihrustan vastapäistä taloa. Tupajumien riivaamalla seinällä naapuri

kuivattaa lihojaan auringossa.

Ne hän syö itse, ahman-vahvoin niskoin repii sitkaat säikeet ja päättäväisin hampain jauhaa, katsoen kiilaasti

aurinkoa päin.

Minä sain kirjeen: siinä kaksi hornasta tullutta herrasmiestä tuijotti minua. Ikkunoideni välissä

on lieskoja, tuskanhuutoja ja väsyneet, väsyneet mielet.

Tämä hetki on huokaus ennen karrelle palamista. Laitan huonetta kuntoon, levitän leiville voita ja kuuntelen tahtimittarin

askellusta. Puissa jylyää

Samaelin tuuli.

_________________________

2.

Tämä hetki on

huokaus ennen karrelle palamista. Kuuntelen, kun ratsumiesten orhitten hiiltyneet kaviot

lyövät sulavaan, vartovaan maahan.

Vesi valuu verenä pois

kuihtuvien lasten kurkuista.

Laavakupla kasvaa, kasvaa, oveni takana minua odotetaan jo. Kalliot ja meret

hukutettuna ydinjätteisiin.

Tämä hetki on huokaus ennen karrelle palamista. Pauhun läpi

kukkuu kaksipäinen käki.

 

 

Maaliskuussa kuopus upposi lumeen.

Ei latu kannatellut enää hiihtäjää, maa aukesi arvaamatta alta

Kuopus löytyi

kohmeisesta valosta

jaloissa sukset paperia, lapasissa sauvat lasia

reppu täynnä kutsukortteja vieraille jotka eivät koskaan tule

 

kettu oli käynyt kuopuksen luona, se oli kietonut helminauhan lapsen ympärille ja laskenut

päähän tuulesta seppeleen

pussannut posket märäksi ja märkä oli pian

muuttunut jääksi

Punaturkki, heiluhäntä oli laulanut nuorimmalle surulaulun, opettanut puille sen

ja jatkanut taivalta

Etsimään ruokaa pennuille jotka olivat jo kohtuunsa kuolleet

Hiljaa, hiljaa hyräilivät männyt kyyneleistä kudottua

laulua

kun maaliskuun kalpean armottoman auringon alla

Kuopus upposi lumeen.

 

Seuraan erään koiralauman toimia jonkin verran Pietarista poispäin

aina samoihin aikoihin aamusta ne jolkottelevat saman punaisen tuvan

liepeille, saavat aina eräältä babushkalta eilisiltaiset tähteet

vilauttavat siinä sitten hieman hampaitaan toisilleen, ystäviä ollaan mutta ruoka on

kumminkin ruokaa

voi niitä kapisia! eivät ne tiedä mitään rakkauden kaksoiskäskyistä

Ne ovat siinä määrin jo ihmisten tavoille tottuneet etteivät juurikaan välitä

odottavan äidin tai sokean erityistarpeista

siinä ne nyt kyräilevät toisiaan ja jäytävät Napoleonin luita, mitättömät

Takkuiset muukalaiset aristavine tassuineen

lahtaisipa joku nuo raukat ettei talvella tarvitsisi sitten katsella niiden tönkköjä ruumiita

pihalla ja kinastella siitä, onko niiden syrjään siirtäminen babushkan vai

kaupungin tehtävä

Illalla käyn vierailulla punaisessa tuvassa ja kysyn miksi mummo ruokkii koiria

se sanoo

Mukava tietää että jollekin on tärkeä

en tiedä miten kääntäisin venäjäksi

Laupeus kantaa kupeellaan maailman tuhoisinta miekkaa

 

Et sitten palannut, Sulkakäärme, et

vaikka odotimme sadat vuodet ja mereltä tuuli sinä päivänä

kun tuli tuulla

Tuli rautaisia miehiä ja kuolemattomia hevosia

Tuli muukalaisia jotka söivät kuten me eikä niille ollut olemassa elämää, kuolemaa

ei sinilintuja, ei puutarhoita vetten päällä

Et palannut, Taivaantekijä, et

meri toi vain veripaiseita ja synkät mietteet

Ei tuuli tuonut ketään vihreään viittaan pukea, antoi sitä vastoin

viininpunaisen peiton kaupunkimme ylle, huutavan ja murheenmuotoisen

Tuskastuttavan harmaat huoneet

Sulkakäärme, Sulkakäärme! jos kuulet niin vastaa

me yritämme avata silmiämme kesken unen mutta emme enää osaa

meidän kanavamme on tukittu, järvi juotu kuiviin

kasvot valettu harkoiksi

palaisit, kallis Aamutähti

ennen kuin täälläkin aletaan kertoa, kuinka

taidetta saa tehdä

kuinka vain hailakat hyväksytään

ja jumalat

hukutetaan, niputetaan ja

poltetaan

eikä kukaan meistä haluaisi olla epäkohtelias, Quetzalcoatl

mutta jos vitkastelet, ulottuu tuli ennen pitkää sinuunkin

ja sulkasi palavat kuten meidän lastemme

ruumiit täällä

Eikä ole enää ketään, Quetzalcoatl

joka ymmärtäisi ennusmerkkejä, taitaisi lukea

Maata saati Taivasta

Sulkakäärme, armollinen Kuu! Elämä täällä ilman sinua

on pelkkää savua ja tähdettömiä öitä

portaidemme ylle on laskeutunut tomu jota sadekaan

ei jaksa enää siirtää

Käymme verilammikoissa piiriä joka käy pian niin mitättömäksi ettei

enää ole

ja jos asia onkin niin, että et halua enää palata

voisitko kuitenkin vastata

että vähän saisimme vihiä

Oletko enää edes siellä.